kuulumisia · Petu

3 vuotta sitten

Olin ajatellut Ressun jälkeen pitää pidemmän tauon ratsastuksesta, panostaa itseeni, perheeseen ja kotiin sekä ystäviin – olihan hevoset pitänyt mua tavalla ja toisella todella kiireisenä jo vuosia, etenkin tallihommat söi paljon vapaa-aikaa. Jouduin paljon hyppimään kahden tallin välillä, kunnes lopetin Ressun vuokraamisen. Tein ainoastaan talleja ja se tuntui lähes luksukselta, kun ei tarvinnut repiä aikatauluista jokaista pientä minuuttia ajomatkoihin sun muihin. Hevoset muuttivat vähän pidemmälle, tallimatka piteni ja tässä kohdin olin aika iloinen ettei enää ollut vuokrahevosta sopassa mukana. Jo silloin loppukesästä mulle tarjottiin Petteriä, mutta halusin pitää taukoa eikä suorilta käsin Petu vaikuttanut sellaiselta, jonka kanssa jaksaisin työskennellä. Oli paikoitellen todella reaktiivinen, säikkyessään teki äkkiliikkeitä ja oli muutenkin todella virittynyt. Johan olin saanut Ressun kanssa vääntää sinkoilujen takia jo vuoden päivät, en jaksaisi reilusti isomman kanssa aloittaa samaa rumbaa.

Puolen vuoden päästä silloinen pomoni sitten alkoi jälleen harkitsemaan Petterille vuokraajaa omien kiireiden vuoksi ja kysyi multa, että josko olisin taukoillut tarpeeksi ja kokeilisin Petua. Oli rauhoittunut jonkin verran tallin vaihdoksen jälkeen ja olihan herra jo muutenkin tullut mullekkin enemmän tutuksi. Sovittiin sitten päivä, milloin kapuaisin selkään ja no – loppu onkin historiaa. Sovittiin että liikuttelen pääasiallisesti arkisin niin usein kuin vain ehdin ja haluan, viikonloppuina jos pomoni ei ehdi. Ratsastus tuntui ihan hirveältä, iso ja pitkä hintelä, tasapainoton kamelin tapainen jäisellä kentällä ja kyky kävelyyn oli lähes onnetonta. Vaihtoehdot oli kovaa tai täysiä. Selkäännousut oli painajaismaisia, Petu lähti kuin raketti heti kun sain jalan jalustimeen. Vaara oli koko ajan läsnä ja kuitenkin kävin pitkälti yksin tallilla, joten oli pakko ukolle opettaa paikoillaan oleminen selkään nousuissa. Tehtiin paljon maastakäsittelyä, selästä saatettiin vain kävellä 45 minuuttia ja homma bueno. Ravia työstettiin alkuun vain pätkissä ja taas käveltiin. Liinassa oleminen opeteltiin – saattoi lähteä rykimään mielensä mukaan miten sattui ja taas vaara kuiskutteli korvaan. Ensimmäisen kahden kuukauden aikana olin lukemattomia kertoja hokenut Nikolle, että en tiedä olenko hullu, tyhmä vai vailla järkeä kun vihaan sitä hevosta niin paljon mutta en osaa antaa periksi – tiesin, että siellä syvällä hölmöilyn takana on jotain herkkää ja kilttiä. Se vain piti löytää luottamuksen myötä sieltä jostain.

Tästä silloin lähdettiin

Kesällä meillä alkoikin homma hiljalleen rullaamaan, löydettiin yhteinen sävel niin selästä- kuin maasta käsin ja päästiin jopa hieman maastoilemaankin. Ehdittiin talvi treenaamaan, kunnes alkoi mahaongelmat. Niiden kanssa painittiin yli vuosi ja tilanne tasaantui vasta muuton omaan talliin muuton jälkeen. Hitaasti treeniin palaaminen, estetreenien sekä ohjasajon aloittaminen ja tarkka ruokinnan suunnittelu. Poni pulskistui hetkittäin liikaakin, mikä saatiin oikeastaan heti kuriin ja normaali paino takaisin. Viime kesä-heinäkuun vaihteessa pistin pillit pussiin ja muutettiin Killerille – sitten tuli satulahuolet ja estetreeni kulki ihan jees, kunnes koitti talvi. Tammikuun lopulla siirryttiin Petun terveyden vuoksi maneesitallille, vaikka hevosia enemmän on talli paljon rauhallisempi ja Petu on selvästi nauttinut kun saa tarhata isossa aitauksessa, treeni ei ole enää epäsäännöllistä kelien takia ja maneesikaan ei jännitä – ihme kyllä. Nyt meillä on kaikki reilassa, johan tämä kolme vuotinen on ollut hetkittäin aikamoista polvia myöten siinä itsessään rämpimistä, mutta sehän kuuluu tähän harrastukseen? Jos kolme vuotta sitten kesällä sanoin, ettei Petu ole ehkä juuri sitä mitä hevoselta toivon – vedän sanat takaisin. Herra on mulle oikea, voidaan kylläkin jo puhua että on mun elämäni hevonen – ei tule toista Petskua. ❤

Vanha kuva uusien puuttuesssa – tämä tosin on yksi lemppareista!
Estekuski kävi juuri ennen muuttoa testaamassa raviradan – ei taida uudelleen haluta 😀

ajatuksia · Petu · ruokinta

Ruokinta pohdintoja

Kun yhtäkkiä huomaa että hartaasti kasvatetut lihakset alkaa valumaan pois, alkaa sitä väkisinkin miettimään ruokintaa. Ollaan oltu nyt uudessa tallissa parisen kuukautta ja pari viikkoa sitten havahduin että lihaksia on alkanut tippumaan pois ja lihasjumeja on ilmestynyt paikkoihin missä niitä ei ole ollut. Olen ollut todella tarkka siitä mitä ja miten Petu syö, jotta maha pysyisi kunnossa. Oireet on nykyisellä pysynyt ihan jees poissa, välillä jotain pientä tuntuu olevan mikä helpottaa vapaapäivien avulla mutta nyt on tunne, ettei nykyinen ruokinta ole tarpeeksi hyvä tähän hetkiseen tilanteeseen.

Tällä hetkellähän Petu syö Racingin Selectediä aamuisin ja iltaisin saa pellava-mash -puuron, missä vitamiinit sekä Tummy Saver. Valkuaiset jää Selectedin kanssa tähän aikaan vuodesta vajaaksi, kun on karvanvaihdot menossa ja liikuntakin on lisääntynyt määrällisesti sekä rasittavuudeltaan voimakkaasti – tasaisesti tosin nostettu sekä liikuntamuodot mietin aika pitkälti viikoksi.

Nyt on ollut ajatuksena, että pääsisin ruokinnan kanssa mahdollisimman vähillä säkeillä, purnukoilla ja syöttömäärällä. Iltaan pitää olla turvotettava rehu, johon saa TS:n sekoitettua sekä vitamiinit ja aamuruoka mieluiten kuivana. Heinää saa hyvin ja riittävästi, osaa itse nykyään jopa säännöstellä eikä hotki kaikkea kerralla. Olen pyöritellyt muutamaa eri vaihtoehtoa tutkien sisältöluetteloita ja ennen kaikkea saatavuutta. Tällä hetkellä keskenään kilpailee Marstall ja Cavalor. Marstallin kohdalla mietinnässä olisi Western (aamuun) ja Vito (iltaan). Cavalorin tarjonnasta Fiber Force (aamu) ja Mash & Mix (ilta). Petu on muutenkin huono syömään aamuisin oikein mitään, kaksi litraa on aika maksimi minkä syö ja ylimääräiset jää kuppiin. Tämänkin vuoksi Selectedin nostaminen ”tappiin” ei kauhean järkevää ole, kun jää melkein puolet syömättä. Puuroa tämän hetkisellä annostuksella jättää jonkin verran, mutta onhan sillä koko yö aikaa mutustella loput nassuun.

Onko kokemuksia jommasta kummasta rehumerkistä? Tai onko ehdottaa jotain muuta?

Petu · vuosikatsaus

Vuosi 2019

Hyvää vuoden 2019 ja vuosikymmenen viimeistä päivää!

Tämä vuosi taisi olla ehkä hiljaisin koko blogin historiassa, toisaalta kun yritystoiminta veti koko ensimmäisen puoliskon ajan, piti kaikki vähäisetkin ylimääräiset hetket viettää perheen kanssa. Toisaalta kun ajattelen tätä vuotta taakse päin, oli ehkä pitkästä aikaa ahdistavin. En pidä muutoksista, etenkään jos kaikki tapahtuu rytinällä ja kerralla vaan haluan miettiä sekä harkita ennenkuin toimin – tuttavani ja erityisesti ystäväni eivät tätä piirrettä ainakaan entiseen minääni verraten tunnista tai tiedosta. Koko tämä vuosikymmen on ollut todellakin henkisen kasvamisen aikaa, kun jo 2010 lähtien on ollut jotain suurta lähes vuosittain. Äitini ja pappani siirtyivät ajasta ikuisuuteen, Maria ja Mia syntyivät ja mentiin Nikon kanssa naimisiin, ostettiin oma torppa, Petu tuli mun elämään, oman tallin perustaminen ja alasajo. Sekä kaikki meidän kissat ja Lulu tuli tässä välissä – eli kiirettä on pitänyt.

Tällä hetkellä tuntuu, että olisin ihmisenä vihdoin valmis – tiedän mitä haluan tulevaisuudelta ja miten ne asiat saavutan. Suru on muuttunut pahasta olosta levolliseksi ikäväksi, tuon miehen retaleen kanssa asiat on tasaisen mukavaa ja hänen Hesa-reissutkin on suhteellisen säännöllisiä.

Ensimmäisellä maneesivierailulla, mun ahterille sopimattomalla satulalla. Oon kyllä niin henkeen ja vereen koulusatula-tyyppi!

Petterin kanssa vuosi on ollut suhteellisen helppo ellei yhtä pientä satularumbaa oteta laskuihin mukaan, mutta mahavaivoilta sekä muilta terveysongelmilta ollaan vältytty. Tosin eilen aloitettiin viikon psyllium-kuuri, kun tarhassa oli kaivettu hiekat esille paristakin kohtaa ja karsinassa normaalia pehmeempiä palleroita. Parin vuoden takaisesta ollaan siis jotain opittu. Treenit luisti suhteellisen hyvin, alkusyksystä iski totaalinen aikapula pitkän tallimatkan ja Nikon työkuvioiden myötä, jolloin piti etsiä ja onneksi löytyikin reipas vuokraaja joka paikkasi liikutusrakoja. Vuoden vaihteen jälkeen meillä tallikuviot tulee muuttumaan, mutta niistä myöhemmin lisää. Päätös oli helppo, etenkin mitä pidemmälle syksyssä mentiin ja Petun terveys on mulle kaikki kaikessa ja lievä ähkyoireilu oli mulle merkki siitä, että arjessa mättää jokin ja pahasti. Keskustelut Nikon ja estekuskin kanssa lähinnä ajatuksien vaihdon tasolla päätöksen teko helpottui ja nyt joulukuun kun pyörittelin vielä viimeisen kerran asioita itsekseni, pystyin toteamaan että olen tekemässä oikein. Jos haluan voida hyvin myös henkisesti, pitää päästä vähäisistäkin myrkyllisistä viboista eroon – fyysinen hyvinvointi on ollut jo melkein vuoden huonossa jamassa, kun kroppa meinasi sanoa itsensä irti yhteistyöstä jo aika päiviä sitten.

Nyt jatkan rentoutumista kotisohvalla ja illemmalla korkataan Nikon kanssa kuohuvat samalla kun Lulu vetää kierroksia rakettien paukkeesta. Ihanaa vuoden vaihdetta kaikille!

Petu · satula · valmennus · varusteet

Hiton satulahuolet

Ja näin pääsin minäkin kokemaan satulan sovitusrumban, ei ole todellista! Petun aiempi koulupenkki on huteroitunut (tiedä sitten mikä rungon todellinen tila oli jo silloin kun pepperonille tuli) ja nyt ollaan siinä pisteessä ettei sitä satulaa enää kenenkään selkään laiteta. Tai laitetaan, muttei elävälle – isäni tehkööt tytöille pukkihevosen ja sille sitten tuosta vanhasta satula. Tässä tosin sai taas todeta, että onneksi hommasin estepenkin alkusyksystä hyppyhommiin kun silloin oli ajatuksena kerta viikkoon jotain sen tyyppistä treeniä tehdä niin ei olla ihan täysin satulatta.

Eli ei tässä sinänsä kiire olisi löytää, jos vain mun selkä kestäisi sen estepenkin. Siinä on mun luikuille jaloille huonot tuet ja muutenkin mun istunta vaatii koulupenkin. Meidän valmentajakin nauroi viime valmennuksessa, että nyt kiireesti uusi koulujakkara – tuo sun istunta on ihan kamala tolla satulalla. Että niin, ei kehtaa estepenkillä edes silmän alle mennä sössimään.

Tähän pitäisi penkki löytyä 🤭

Nyt on ollut sitten kaksi eri mallista Wintecin satulaa testissä, toinen olisi voinut mennä romaanin ja kaaren vaihdolla, mutta mielummin ostan kerralla satulan, missä toppaukset menee edestä ihan taakse asti tasaisesti selän päällä eikä niinkuin tässä edellisessä, että toppauksen takareuna pyöristyy hieman liian jyrkästi ylös. Petun selkä on muutenkin malliltaan hankala, eikä auta että on nyt tässä viimeisen kuukauden aikana muuttunut jonkin verran. Pitkä ja korkea säkä, takaa aavistuksen nouseva selkä tuo omat vaikeudet satulan löytämiseen. Ja ennen kaikkea se, että pitää olla hiton halpa tai lähes täysin muokattava eikä toppaustarpeinen – nämä ei mahdu samaan pakettiin selvästikään millään tavalla. En todellakaan tässä vaiheessa ota tonnin saati yli satulaa, koska vaihtoon menisi jo ennen kesää jos vaan terveenä herra pysyy.

Maastoilussa estepenkki menee ihan ok, etenkin käyntimaastoja tehdessä, koulutuuppauksessa ei ollenkaan – viimeisimmän itsenäisen koulutreenin jälkeen selkä oli jumalattoman kipeä kolme päivää.

juoksuttaminen · ohjasajo · Petu

Mistä te haluatte lukea?

Mulla pukkaa taas seinää vastaan blogin suhteen, tuntuu että olisin jotenkin jumissa kun kirjoitustaukoa on ollut niin pitkään. Pari kirjoitusta olisi valmiina, mutta ajankohdallisesti ei ehkä tähän väliin ole julkaisukelpoisia. Kuulumispostauksia jos kirjoittelee, niin tuntuu että niistä tulee totaalista sekametelisoppaa, kun asiaa olisi niin paljon enkä jotenkin saa keskitettyä asioita yhteen saati tiivistettyä fiksusti.

Joten heitelkääs toiveita, ideoita tai mitä tahansa. On muuten alkanut Petukka liikkumaan liinassa tosi kivasti, ylläoleva kuva pysäytetystä videosta olikohan viime viikolta kun alkuun ohjasajoin ja loppuverkaksi otettiin ympyrällä vielä liikkeet läpi. Nyt on helppoa pitää monipuolisena liikuttamiset, kun on tilaa!